provencelainen

Aloitan listoilla: nyt kun ensimmäinen itse ommeltu alusmekko kolmeen vuoteen on valmis, niin mitä sitä sitten ompelisi? Kaapissa on tällä hetkellä omasta mielestäni aika säälittävä, joskin perushyödyllinen, valikoima tavaraa (3 alusmekkoa, 2 päällysmekkoa, villatunika), eli sinne saattaa jopa mahtua
*päähineitä (kapea leukaliina, pillerihattu, millamainen nauhasysteemi yms. naisellisia juttuja)
*Tallinnasta hankitusta vihreästä pellavasta alusmekko
*punaisesta pellavasta vuoritettu (?) päällysmekko, jossa nappirivit kyynärpäihin asti hihoissa ja napitus myös edessä
*villamekko
*sukat, perhana
*viitta, tai ainakin nätimpi viitan päällyspuoli...
*joskus kauuuukana hamassa sumuisessa tulevaisuudessa jokin upea burgundinpuku, mutta ei nyt, ei nyt!

Lisäksi tarvitaan/halutaan
*kangassakset ja kangasliitu
*kaavapaperia
*kirjoitusvälineet
*vöitä
*loputtomasti aikaa ja rahaa!



Tulijuhla oli sählingistä huolimatta hauska, ja siellä oli tietynlainen tekemisen meininki, kun ohjelmaa oli paljon ja itsekin oli vaivautunut ottamaan ompelutyön mukaan. Se kannatti, sillä sain valmiiksi sen ruskean alusmekon, jota Konventissakin jo väsäsin, ja siitä tuli oikein hyvä ja käytännöllinen mekko! Se yhdistettynä Birgitalta ostamaani mainioon villatunikaan oli niin mukavan tuntuista, että lopulta hovikin meni noissa vaatimattomammissa vaatteissa. Vaan kerrankos sitä. Nyt on siis taas vaatevarastoa hieman täydennetty, johan tässä pari vuotta menikin "2 alusmekkoa, 2 päällysmekkoa" -mallilla.

Tuli pelattua noppaa, käytyä saunassa, tanssittua jälleen (Tsupariki voi saada yllättävän hysteerisiä ulottuvuuksia, kun otetaan se "vastapuolen pelottelu" -kohta hieman liian kirjaimellisesti) ja syötyä napansa täyteen hyvää ruokaa. Lisäksi tuli istuksittua ulkona katselemassa ulkotulia ja miettimässä, millaisen juhlan tai tapahtuman sitä itse voisi joskus järjestää. Tällä hetkellä tilanne on aika avuton, sillä vaikka minulla olisi hirveä hinku tehdä, järjestää ja osallistua, tuntuu se olevan todella sidoksissa siihen, että saisi auton käyttöön. Eikä minulla kyllä sitä ajolupaakaan ole. Lisäksi tämänhetkinen työtilannekin on kyllä sellainen, ettei tässä juhlaa järjestettäisi - ensi kevään jälkeen koko homma voisikin sitten keikahtaa aivan päälaelleen!

Joitakin alustavia suuntaviivoja: todennäköisesti se juhla olisi hoviton ja k-18. Hmm.

Ja olisi hirvittävän hienoa päästä Visbyyn! Siitä on kuullut paljon mukavia tarinoita ja se olisi toisaalta myös aivan täydellinen tilaisuus todella uppoutua siihen keskiaikaan - viikonloppu on viime kädessä melko lyhyt aika, jos perjantaina pakkaa muuttokuormansa autoon, aikakautisuus alkaa parhaassa tapauksessa vasta lauantaiaamuna, ja sunnuntaina lähdetäänkin sitten jo pois. Mukavaa, mutta lyhytaikaista, vaan minkäs sille mahtaa. Jos ensi kesänä lunastettaisiin Kaamoksessa annetut lupaukset ja lähdettäisiin joukolla valloittamaan Visbyä... siitä niitä tarinoita vasta seuraisi.

Long time no see. Öhöm, mutta toisaalta, ei tässä välissä niin hirvittävästi ole ehtinyt kaikkea tapahtuakaan näin elävöityspuolella. Kesä tuntui menevän suurimmalta osin ihan muissa merkeissä! No, oltiinhan me Rosalassa ja siellä oli oikein mukavaa, mutta se nyt tietysti oli viikinkijuttu (tosin se herätti tässä huushollissa kaikinpuolista innostusta tehdä edes yhdet kunnolliset viikinkivaatesetit, ettei minunkaan tarvitse aina lainailla muiden helyjä). Keskiaikaa ei sen sijaan tullut hirveästi harrastettua Turun keskiaikamarkkinoita lukuunottamatta, ja sielläkin tuli tällä kertaa mentyä mundisvaatteissa. Jos sitä ensi vuonna skarppaisi taas edes sen verran, että yrittää pukeutua säädyllisesti...

Syksy on kuitenkin taas vähitellen herättänyt keskiaikaharrastajat koloistaan, ja tiedossa on taas Tulijuhlaa, käsityötapaamisia ja torstaitapaamisia sekä luonnollisesti hallituksen kokouksia. Puurokratia on tietysti melko mälsää, mutta tulin juuri tuossa (vessanpöntöllä istuessa) miettineeksi, että täytyyhän mundispuolen olla kunnossa, jotta periodpuolen elävöitystä voi ylipäätään tapahtua. Oikeastaan on siis mukavaa olla mukana mahdollistamassa sitä, että asiat toimivat kummallakin puolella, vaikka välillä jommankumman tai kummankin puolen kanssa elämä olisikin yhtä pään seinään hakkaamista, ja silloin asiaa ei ehkä tule ajatelleeksi ihan näin syvällisesti. Voi minua.
Reilu viikko sitten muutamia keskiaikaharrastajia ryömi koloistaan Konventtiin, joka oli pienestä koostaan oikein mukava, ja sain myös edistettyä ikuisuusprojektiani, eli ruskeaa alusmekkoa. Eihän tuo kangas ole ollut kaapissa kuin vasta viime joulusta lähtien...



Oikeastaan ajattelin, että voisin saada tuon mekon Tulijuhlaan mennessä valmiiksi, mutta en tiedä, estääkö uusi työpaikkani sen turhan tehokkaasti (en mennä työpaikkaan sen tarkemmin kuin että se on aikaavievähkö!) Tunnustan siis, että huijasin vähän ja tein isot saumat koneella. Aion kuitenkin kääntää saumanvarat käsin, ja lupaan pyhästi, että seuraavan projektini (punainen päällysmekko) ompelen kokonaan käsin! Tuohon mekkoon käytän myös ne surullisenkuuluisat vaaleanruskeat kiilat, joita yritin ensin naittaa punaiseen pellavamekkoon, päätin että punaista mekkoa varten ostan vähän lisää punaista pellavaa ja teen saman tien kunnolla. Alusmekossa sillä värierolla ei ole minulle niin suuresti väliä.
(muistuttakaa minua myös pyhästä lupauksestani: en osta muita uusia kankaita niin kauan, kuin noita vanhoja pellavia on vielä kaapissa!)

Konventissa keskitin kuitenkin suurimman osan voimistani neulakinnaspajaan, ja katso, opin uuden supervoiman! Vähän aikaa siinä kyllä meni - tunnin väkertämisen jälkeen menin saunaan ja totesin, että vaikka minusta pitäisi tuntua siltä, että pidän yllä mahtavaa kulttuuriperinnettä ja vanhaa käsityötaitoa, niin oikeastaan minusta "tuntuu siltä, että väänsin juuri kasan paskaa villalangasta". Loppuillasta ja seuraavana aamuna alkoi kuitenkin mennä jo paremmin, ja seuraavassa esimerkissä pääsin sentään jo toiseen kerrokseen, vaikka siitä jonkin käsittämättömän källin kautta tulikin Möbiuksen solmu.



En kuitenkaan luovuttanut vaan yritin vielä kerran, ja sunnuntaiaamuna sain aloitettua jotain, joka on nyt sitten viikon aikana muotoutunut tällaiseksi:



Siis mikäli kaikki menee oikein, siitä tulee elämäni ensimmäinen oikea neulakinnas! Ja olen tehnyt tuon kaiken ihan itse! Varsinaisen kintaan tekemiseen emme työpajassa päässeet, joten reippaana tyttönä googletin ohjeet itse, ja säikähdin lukiessani ensimmäisestä ohjeesta että kintaat aloitetaan kärjestä, kun minulla oli hyvin potentiaalinen ranneosa jo hyvässä vauhdissa. Onneksi löysin toisen ohjeen siihen, miten kintaat voi tehdä myös ranteesta alkaen, ja tällä hetkellä ensimmäinen kinnas on oikein hyvällä mallilla - siitä tuli vahingossa myös täydellisesti käteen istuva. Toinen puoliskoni katselikin minua jo Konventissa oikein söpösti kysyen, että milloinkas hän saa minun tekemäni vanttuut. Onneksi työmatkoilla on aikaa väsätä, eihän sitä tiedä kuinka monet kintaat olen vuoden lopussa onnistunut neulailemaan valmiiksi.

Kaiken kaikkiaan harrastukselle kuuluu taantumuksellisen kesän jälkeen oikein hyvää ja se tuntuu taas mielekkäältä! Hyvä niin. Ja Tulijuhlassa aion ottaa tästä kesän jälkeisestä renessanssista kaiken irti.

Yritin äsken ommella leukaliinaa, koska tarvitsen sellaisen Walon juhlaan peittämään hirmurumaa tukkaani, mutta koska päässäni vilisi kaikenkarvaisia ajatuksia elävöittämisestä ja sen järkevyydestä yleensä, päätin sittenkin tulla räpeltämään tänne. Nyt on sentään jo lauhkeampi olo, kun olen nukkunut yön yli ja lukenut pari mahtavaa viestiä ihmisiltä, joka ovat samaa mieltä, mutta eilen töissä olin välillä niin ymmälläni, että olisi tehnyt vain mieli rekisteröidä itselleen vaakuna, jossa lukee "mua vituttaa niin ankarasti/ vituttaa aamusta iltaan/ vituttaa, on kaikki turhaa/ vittu kun vituttaa" keltaisilla kirjaimilla sinisellä pohjalla. Olisikohan se vielä huonompaa heraldiikkaa kuin se Cecilian kertoma pizzajuttu... :D Joka tapauksessa.

Keskiaikaharrastajana voisin sanoa kehittyneeni, tai "kasvaneeni", mikä termi nyt sitten tuntuukaan sopivalta. Ihan aluksi kyse oli lähinnä siitä, että oli mekko "sinne päin" edes suurinpiirtein pellavasta. Ompelin koneella, en miettinyt malleja mitenkään erityisemmin muualta kuin seuran sivujen ohjeista ja niiden pohjalta, mitä olin jonkun muunkin päällä nähnyt. Ostin häpeämättä kamalaa villasekoitetta ja lakanakangasta ja väsäsin niistä vähän jotain, koneella luonnollisesti. Ajattelin, että okei, ainakaan tämä ei ole loimusamettia tai sifonkia tai mitään muutakaan prinsessaällötystä, soldier on! Eikä kukaan sanonut mitään, vaikka näin jälkikäteen ne väsäykset ovat ainakin minun silmiini osoittautuneet kammottaviksi.
Pikkuhiljaa olen alkanut nostaa rimaani. Päätin, että ei enää villasekoitteita tai lakanakankaita, saumat ommellaan käsin. Olen myös alkanut perehtyä tarkemmin siihen, millaisia mekkoja teen ja miltä ajalta - ominta alaa on 1300-luku, ja siihen yritän mekkoni ajoittaa. Välillä se tuottaa tuskaa, kun eri lähteet tuntuvat sanovan eri asioita, mutta minulla on kuitenkin käsitys siitä, mitä voin päälleni pistää, enkä usko, että vetimeni kuitenkaan ovat niitä mielikuvituksellisimpia. Hyvä näin.

Ja tässä se minun rajani sitten meneekin, ainakin toistaiseksi. Minun rahkeeni, minun tietämykseni ja kärsivällisyytenikään eivät riitä siihen, että tarkistaisin joka ikisen vaatemallin jostain löydöksestä, seinävaatteesta tai alkuperäiskäsikirjoituksesta, ennen kuin uskaltaisin lähteä ompelemaan mitään, ja parhaassa tapauksessa yrittäisin vielä ottaa selvää siitä, onko näitä löydöksiä, seinävaatteita tai käsikirjoituksia kenties modattu myöhemmin. Minä en vain pysty. Nostan hattua niille ihmisille, jotka tekevät jotain tämäntapaista ja ovat taatusti hyvin autenttisia, mutta minun pienessä mielessäni ei käy mekkoa aloittaessani että "hmm, onkohan tämä nyt dokumentoitu, pitääpä tarkastaa Bayeuxin seinävaate ja Book of Hours". Minä teen sen mekon ja menen keskiaikajuhlaan, koska haluan pitää hauskaa ja rentoutua, tavata ihmisiä. Toisaalta teen sen mekon myös, koska pidän käsitöiden tekemisestä ja sen visioimisesta, millaisen vaatteen tekisin seuraavaksi. Keskiaika on minulle elämys, ja pyrin siihen, etten omalla käytökselläni, jutustelullani tai vaateparrellani pilaa muiden ihmisten mahdollista elämystä. Minun on kuitenkin tosi vaikeaa uskoa, että harrastuksessa, jossa joudutaan jatkuvasti tekemään kompromisseja sen suhteen, mihin pistetään autot, kuka juo Koffia ja kuka ottaa modernin viinipullon huonosti naamioituna juhlaan, jonkun elävöitys menisi pilalle siitä, että minulla on mekossani eriväriset kiilat tai että olen kiinnittänyt ne perhanan kiilat jollain polyesterilangalla, jota kukaan ei tule juhlassa mikroskoopilla katsomaan.

Ennen kaikkea keskiaika on minulle harrastus. Se ei ole kuolemanvakavaa, se ei ole elämäntapa, se on harrastus, joka saa minut hetkeksi unohtamaan työt, koulut, tentit, kaiken sellaisen. Siksikin minä en halua ottaa sitä liian vakavasti - tieto on lisännyt tuskaa vanhojen vaatteideni suhteen ja pyrin kyllä omanlaiseeni autenttisuuteen omassa elävöityksessäni, niin etten tietoisesti pilaa kenenkään pirskeitä, mutta voin silti ommella mekkoni tarvittaessa polyesterilangalla ja pitää pitkiksiä talvisin helmojen alla. Edelleen, nostan hattua hyvin tarkoille ihmisille, mutta minä en pysty olemaan yksi heistä. Minun rajani on se, että minulla on vielä hyvä olo tämän harrastuksen parissa. Kun lakkaa olemasta, ei ole kuin yksi vaihtoehto.

Ei, en ole ehtinyt edistyä ompelussa kovinkaan paljoa. Elämässä on ollut joitakin ihan ihmeellisiä, "työ" tai "koulu" -nimisiä asioita, jotka ovat kovasti häirinneet käsitöitä. :D

Sen sijaan rupesin jokin aika sitten imuroidessani (mikä siinä on, että siivotessa alkaa aina mietityttää?) tuumailemaan sitä, mikä on "veren maku suussa" elävöittämistä - siitä oli jokin aika sitten pienimuotoista keskustelua muualla, ja jäin miettimään, että mihin se raja sitten piirretään, mikä tapahtuu veren maku suussa ja mikä ei. Lopulta tulin vähän omaksi yllätyksekseni siihen lopputulokseen, että se on hyvin yksilöllistä. Ei sitä rajaa sinänsä oikeasti ole. Esimerkiksi itse en olisi joskus kaksi vuotta sitten voinut kuvitellakaan, että päätyisin ompelemaan keskiaikamekkoa käsin, minulle riitti siinä vaiheessa ompelukone ja hyvin rumat siksakilla huolitellut kankaiden reunat. Jokin kuitenkin naksahti omissa vaatimuksissa, jostain tuli se ajatus että hetkinen, ei tämä nyt kyllä näytä hyvältä, ei tunnu oikealta kekkaloida koneommelluissa mekoissa festuksella - ja tässä nyt olen, selvittelemässä käsinompelun edistymistä. Tällä hetkellä minun elävöitysrimani on siis kohonnut entisestä - en halua ommella keskiaikamekkojani koneella. En halua myöskään käyttää rumia villasekoitteita tai lakanakangasta, ja haluan todella varmistaa, että ompelemani mekkomallit ovat voineet olla käytössä keskiajalla, mieluummin vielä 1300-luvun alussa. Se on minun laatustandardini, minä tyydyn siihen. Minulle siis esimerkiksi kankaiden kutominen itse tai sen tarkkailu, millä sidoksella minun kankaani on kudottu, on liikaa. Kunhan se on pellavaa tai villaa, hyvä hyvä.
Minua ei häiritse se, jos joku muu kutoo kankaansa itse tietyllä sidoksella ja vaatii omiin kankaisiinsa vain sitä tiettyä sidosta tms, kunhan se joku muu ei tule vaatimaan minulta sitä, että kutoisin kankaani, tai tuomitse kovaan ääneen kaikkia muita kuin sillä yhdellä sidoksella kudottuja kankaita. Hmm.

Mietin myös keskiaikapersoonaan eläytymistä. Tästä oli pari melko kärkevää esimerkkiä, mutta päällimmäiseksi ajatukseksi minulle jäi mieleen, että eikö se keskiaikapersoona ole kehitetty sitä varten, että sitä sitten "esitetään" tai elävöitetään siellä juhlassa, tai missä nyt ollaankaan? Ettei se ole sitä, että puhutaan paskaa hassut vaatteet päällä kutsuen ihmisiä toisilla nimillä kuin normaalisti, jeah, vaan ollaan keskiajalla. No jaa, ei minua sekään häiritse - menihän viime Kaamoskin omalta osalta lähinnä siihen, että kun ei osannut oikein keskittyä keskiaikaan, niin tuli jauhettua paskaa hassuissa vaatteissa. Niin kauan, kuin en häirinnyt muita höpötyksilläni, niin hyvä. Mutta sitten, kun todella eläydyn hahmooni, niin en itse miellä sitä veren maku suussa elävöittämiseksi. Minähän teen sitä, mikä minun tarkoituksenikin seurassa on - uppoudun keskiaikaan. Olen Eleonoora, en Nina, en opiskelija ja sivutoiminen raskaan työn raataja, vaan jotakin ihan muuta. Siksi minä seuraan liityinkin.

Hmm, vakavaa. Ei minulle onneksi kukaan ole alkanut mitään tuputtaa, ajatukset vaan heräsivät. :D

Onpas mukavaa aloittaa keskiaikailublogi (kautta harrastusblogi, Pentti Siimes -leffojen katsominen on jäänyt viime aikoina turhan vähiin ajanpuutteen ja erinäisten formula 1 -kausikoosteiden pyörittämisen takia, ähym) näin Ekryn yleiskokouksen jäljiltä, kun keskiaikailuinnostusta on vaikka muille jakaa ja voisin säätää kaiken maailman asioita maailman tappiin asti. Tätä innostusta on siis hyvä purkaa ajatteluun. And now here comes the best part: lähdin aamupäivällä Myyrmäkeä kohti aivan normaalisti, pahaa aavistamatta, ja tulin takaisin hallituksen jäsenenä ja jäsenvastaavana. Hah haa, kuinkas tässä nyt näin kävi... Annemaria sanoi joskus, että jos voit olla sekaantumatta puurokratiaan, niin älä missään nimessä tee niin. Mutta jotainhan minun on pakko tehdä, kolmas vuosi seuran jäsenenä on jo täydessä käynnissä ja haluan kantaa oman korteni kekoon sen eteen, että asiat toimii. Nii.

Lisäksi kannan kortta kekoon mekkojeni eteen: aloitin ensimmäisen käsinompeluoperaation. Lopputuloksen pitäisi olla jotakuinkin houppelande punaisesta pellavasta ja vaaleanruskeista kiiloista, toivottavasti tämä nyt toteutuu! Toistaiseksi ompelu on sujunut oikein hyvin, mekko sopii päällekin. Käsin ompelu on rentouttavaa: se saattaa olla hitaampaa kuin koneella tekeminen, mutta käsin voi ommella vaikka sohvalla röhnöttäessä ja telkkaria katsoessa, ja käsin ommellut, huolella käännetyt saumat ovat vain niin kauniita. Tunnustan, olen friikki - onneksi en ole ainoa lajiani. En kuulemma ole myöskään ainoa, joka joutuu aina välillä noukkimaan kissoja mekonhelmoista tai leikattavien kankaiden syövereistä. Niihin on selkeästi hyvä tehdä pesä, ja samallahan saa vaatteet turkisvuorattua, kuten Birgitta totesi... Niinhän se on. Äipän pikku apurit, totisesti! Saas nähdä, pääsenkö konventtiin asti ompelemaan, kissat leikataan juuri sopivasti ennen sitä ja niiden hyvinvoinnista on vähän huoli, mutta ainahan kotona voi ommella samalla kun valvoo. ;)

Lopuksi seuraa kuvia muutama kappale:







Ja nyt iltapalaa, yleiskokouksessa syöty kiinalainen pöperö katosi jo!

Testing testing. Houston, we have a problem!